Moimoi vaan, te kaikki jotka ovat syystä tai toisesta löytäneet tiensä tänne, no, lievästi sanottuna torsoon (kiitos Julia, kun sivistit minua ja opetit tuon sanan) blogiini, jonka kirjoittaminen on hieman jäänyt tässä kaikkien kiireiden lomassa. Kesäloma siis oli ja meni, koulua ollaan jo käyty viikkoja ja tosiaan tuntuu siltä kun koko kesälomaa ei ois ollukaan. Tosi, tosi, TOSI syvältä, vai mitä? Teistä en tiedä, mutta ainakin minun kesä oli ehkä yksi niistä elämäni parhaista - niinpä päätin tässä kerätä muutamaan postaukseen ne mun kesän kohokohdat, syyt, minkä takia juuri tämä, kesä 2013, oli se kaikista kirkkain tähti muiden joukossa.
Parasta mun kesässä? Vastausta ei tarvitse kauan pohdiskella, sillä ripari ja konfirmaatio kaikkine hienouksineen oli kyllä vertaansa vailla. Siispä muutamia kuvia sekä turhanpäiväisiä jaaritteluja luvassa tässä postauksessa, mikäli jaksat vielä lukea pidemmälle.
Ikävä kyllä en ottanut ollenkaan kameraa mukaan rippileirille Marttisiin (jos olisin ottanut, se kamera todennäköisesti olisi historiaa) joten saatte katsella ainoastaan kuvia rippijuhlistani, pahoittelut siitä. Nyt toivon syvästi, että kirjoittamani teksti on sen verran kiinnostavaa, että edes joku jaksaa lukea edes lähes kaiken kuvien puutoksen unohtaen.
Lähdin siis riparille Marttisille, Virroille muistaakseni 15.7., epävarmuus varmasti johtuu surkeaksi osoittautuneesta muististani ja siitä, että kesälomalla en tavannut harrastaa sellaista rutiinia, mitä myös kalenterin katsomiseksi kutsutaan. Tuonne Virroille silti lähdin ripariporukan kanssa matkustamaan, toki hieman jännittynein mutta lähinnä innostunein fiiliksin. Voi, kunpa voisin taas päästä istumaan sinne bussiin ja elää koko tuon ihanan, aivan liian lyhyen viikon uudestaan.
"Sometimes we just have to let things go."
En muuttaisi mitään siinä viikossa, vaikka saisinkin mahdollisuuden. Kaikki ne pingis- ja futispelit, oppikset, raamikset, iltaohjelmat, ihan kakki, ne oli jotain sellasta mitä saa kokea vaan kerran elämässään. Se tunnelma, se porukka. Joo, kuulostaa tosi kliseiseltä, kyllä mä tiedän, mutta se on totuus. En voi korostaa tarpeeksi, että se viikko oli mun elämän yksi parhaista, se oli viikko, jota en tahdo ikinä, IKINÄ unohtaa. Nyt vinkki teille nuoremmille, joilla tuo kokemus on vielä edessä: te teette leirinne. On ihan teistä kiinni, miten mahtava tai vähemmän mahtava teidän ripari tulee olemaan. Positiivinen asenne on kaiken A ja O, ottakaa kaikki irti siitä viikosta ja eläkää täysillä. Kuten sanoin, sen saatte kokea sellasenaan vain kerran elämässä.
Heh, ainakaan mä en aio enää ikinä laskee koskee jollakin onnettomalla rupukanootilla, joten se järkyttävä kauhu ja jännitys ja paniikki oli kyllä aikamoisia once in a lifetime-kokemuksia!
"How hard I wish I could turn back time.."
28.7.2013. Se oli se päivä, jona aurinko paistoi, oli kuuma ja no, mulla oli rippijuhlat. Riparilta lähtö oli vaikeeta, varsinkin kun nyt kaikki päivät siellä on sulautunu yhdeksi, enkä enää tiedä mitä tein minäkin päivänä. Vaikeeta oli myös sunnuntai-iltana tajuta, että tää oli nyt tässä. Mä en enää ikinä tule elämään samaa päivää uudestaan, tuskin pukeudun enää koskaan albaan ja laulan Evankeliumia kirkon käytävällä. Joo, mun pitäis päästä yli siitä, mutta ne muistot on vaan niin vahvoja, niin rakkaita, että en vaan voi. Enkä oikeestaan ees tahdo.
Rippijuhlatkin oli mahtavat - oli kakkua ja muita herkkuja, hyvää seuraa ja sukulaisia, joita en ollut nähnyt ikuisuuksiin. Rippilahjaksi sain lähinnä rahaa, - mikä tietty oli ihan mukavaa, mutta joo, itselle ainakin tuli tosi pihi olo sen jälkeen - mutta myös kaksi rippiristiä, kultaisen korun vuodelta 1958 kummitädiltäni ja hopeisen, ylisuloisen, kimaltelevan timanttiristin toisilta kummeiltani. Lisäksi sain aivan ihanan hopeisen ristirannekorun, johon olen kyllä ihastunut oikein kunnolla! Tuon päivän muistan varmasti ikuisesti, tai ainakin toivon niin, samoin kun koko menneen kesän. Mahtavat säät, mahtavia ihmisiä, mahtavia muistoja. Mitä muuta olisin voinut toivoa? Niinpä, en yhtään mitään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti